Aloitin tämän blogin pitämisen elämänmuutoksen kynnyksellä. Silloin, syyskuussa 2006, lähdin Barcelonaan "aloittamaan tyhjästä", romanttinen unelma turvallisessa opiskelijavaihto-ohjelmakehyksessä. Kuitenkin lähdössäni oli kysymys paosta ja oikeasta elämänmuutoksesta. Osasin olla Barcelonassa muutokselle uskollinen: olin rohkea ja utelias, annoin vuoden ja sitä seuraavan etäsuhteiluajan muuttaa itseäni. Tuli harha muutoksen pysyvyydestä, aloin haluta uskoa, että olinkin tehnyt elämänvaihdoksen. Tosiasiassa olin parissa vuodessa tehnyt Kataloniasta kodin, jossa minulla oli perhe. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että minut hyväksyttiin M:n perheeseen niin avosylin, että aloin levätä ajatuksessa siitä, miten valmistuttuani voin muuttaa Barcelonan lähelle johonkin niistä kylistä (M ei halunnut muuttaa takaisin Barcelonaan, mikä vaivasi minua) ja alkaa olla ulkosuomalainen ja perhe M:n kanssa. Epämääräisesti ajattelin myös taiteellisia uramahdollisuuksiani, joita siellä varmasti olisi, mutta en oikein saanut ajatuksesta kiinni. Niin kuluivat talvet 2008 ja 2009, matkustin tapaamassa M:a Euroopassa kahden kuukauden välein aina milloin missäkin maassa. Lentoliput pilkkoivat aikaa, saavutuksista tuli suorituksia. Väsyin loppuun, elämä oli aina jossain muualla.

Sitten tapahtui:

Heinäkuussa 2009 matkustin Barcelonaan eroamaan M:sta. Luovuin katalonialaisunelmastani, mutta samalla myös odottajan elämästä.

Mökkimme tuhoutui salamaniskussa kesäkuussa siellä ollessamme ja isäni kuoli kaksi kuukautta sitten syöpään. Nyt olen kriiseistä selviävä ihminen, joka elää poikkeustilassa, ja jolle suositellaan vain mukavien asioiden tekemistä. Äidin lääkärinlausunnossa lukee "elämän taitekohtaan sopeutumishäiriö". Näistä asioista kai pitäisi kirjoittaa jotenkin kauniimmin ja kliseisemmin, minä en osaa. On perkeleen epäreilua.

Nyt pöly on laskeutunut. Teen kaikkea mistä pidän, en tee liikaa, ihmettelen ja ällistelen paljon. On surullista ja iloista. Voin valita, mitä haluan elämääni ja mitä en.

 

Hang on, traveling woman
Don't sacrifice your plan
'Cause it will come back to you
Before you lose it on the man

Never fall in love with potential
'Cause you can't see with your own eyes
All the pretty faces and sorry words
Can take away your pride

Got to listen to the vision
Some may say a dream
Words from the unseen

They can make you tired
Tell you lies, make you fall
Make you tired
Tell you lies, make you fall
Make you tired
Tell you lies, make you fall

Hang on, traveling woman
Don't sacrifice your plan
'Cause it will come back to you
Before you lose it on the man

Got to listen to the vision
Play in the ashes of what you once were
Got to listen to the vision
Play in the ashes of what you once were

 

 

Bat For Lashes, Traveling Woman

Blogilla ei mene hyvin. Sinne ei kirjoitettu hohdokasta kuvausta Menorcalta; ei kerrottu, miten hotelli oli vaaleanpunainen ja turkoosin laguunin reunalla, ei miten aina palasimme lähistön katukahvilaan kuuntelemaan Josep-baarimikon juttuja Jupiterista ja merillä olosta, hänen käheitä kitaralaulujaan, ja maistelemaan mitä kummallisimpia, aina saman värisiä juomasekoituksia, jotka olivat Josepin ylpeys.
Myöskään en ole kertonut mitään lounaista, joihin mahtui paljon sellaisia, joita ei kannata mainitakaan, mutta yksi ravintola es Migjornissa oli suorastaan ylevöittävä, sellainen josta lähtee lounastettuaan viisi senttiä pidempänä ja hyvin onnellisena.

Rannat kai ainakin olisi pitänyt selostaa. Ne olivat melko täysiä ihmisistä, mutta lopulta päästiin autolla ja kävelemällä vähän hankalampiin, autiompiin poukamiin. Meidän kaikki lomakuvat tosin on otettu niin taitavasti, että niiden perusteella luulisi Menorcan olevan täysin turistivapaa. Piti lisäksi kertoa Camping s'Atalaia-leirintäalueesta, jonne majoituimme ostettuamme teltan. Siellä oli pelkästään kauniita ihmisiä, paljon muurahaisia, iltaisin säkkipimeää, paljon tähtiä ja paha aavistus villiintyvistä naapuriteltan saksalaisista sekä suuri lasten kesäleiriporukka, joka aina ruoka-aikaan lauloi kovaan ääneen "nää - nää - BON PROFIT!"

Kaikista parasta oli:

Maalaileminen sitten kun se vihdoin onnistui, hienot hiekkakivien värit sienna-okra-valkoinen, suola joka kerääntyi kiville kiteiksi, kajakilla meneminen yhtenä päivänä jolloin ei tuullut, se kun M oli huolissaan mun mielialoista ja osti kauheasti suklaata hotelliin, vihreä yrttilikööri, pöytäpingiksen pelaaminen, uiminen, topless-rusketus, reippaat monien kilometrien kävelyt eri rantojen löytämiseksi, kuumuus, Sunday Times, Cova d'en Xoroi-luolabaari, majakkakirjan löytyminen M:lle.

Huonoja asioita:

Teltassa nukkuminen ja turhautuminen kun se ei onnistunut, jaltkuva silmätulehdus ja ainainen lääkärissä juokseminen, edelliseen viitaten elefanttimiestä muistuttava ulkonäkö, kauhea hevosjuhla Fornellsissa jossa oli liikaa ihmisiä ja kuuma ja ahdistus, se kun en osannut millään rentoutua, bussilla menon suunnittelu, puhumattomuus, se kun kasvoni paloivat aurinkolasien ympäriltä niin, että näytin aivan pesukarhulta, muurahaiset, se kun polvi meni sijoiltaan muurahaisten takia.

Vaikeampaa oli keksiä huonoja asioita, joten se oli varmaan hyvä matka.

Taalla etelanlomalla paivat kuluvat niin nopeasti. Olemme olleet nyt melkein viikon taalla Ciutadellan kaupungissa kivassa Mar Blava-hotellissa, joka on suloisen rannan lahella. Huomenna auto vuokrattu seitsemaksi paivaksi ja luvassa telttaoleilua vahan idemmassa.

Nyt me lahdetaan ostamaan sita terlttaa. Kuvaraportti ensiviikon lopulla.

Pitakaa hauskaa, me ainakin!

V

Tiistaina me lähdetään Menorcalle kahdeksi viikoksi. En tiedä onko siellä internettiä, joten saattaa tulla pitkä tauko postituksien väliin. Otan kuitenkin kai läppärin mukaan, niin meillä on musiikkivehje.

Viime viikko mennä humahti. Olin ensin jotenkin ahdistunut ajan kulumisesta ja siitä, etten millään pystynyt rentoutumaan ja olemaan kunnolla tilanteissa, vaan aina huolehdin ja mietin liikaa, mitä mikäkin tarkoittaa. Sitten keksin mennä taidemuseoihin ja heti elämä muuttui helpommaksi. Tarvitsen päähän uusia ajatuksia vanhojen tilalle, ja mikä muukaan paikka olisi parempi siihen, kuin Barcelonan nykytaiteen museo Macba.

Nyt siellä oli pioneerifeministitaiteilija Nancy Speron näyttely. Macbassa on näyttelyt usein aikakausittain teemoiteltu, ja esillä on myös kyseisen ajan lehtiartikkeleita, manifesteja, kirjeitä ja vetoomuksia. Ne auttavat ymmärtämään taidetta syvemmin tarjoten pohjatietoa, mutta jättävät tilaa omalle tulkinnalle. Nancy Speron näyttelyssä oli lisäksi kirjallisia luonnoksia ja taiteilijan muistiinpanoja, mikä aina on kiinnostavaa. Kyllä naistaiteilijoita sitten on syrjitty 60-70-luvuille asti (ja siitä eteenpäin) ilman kunnollista protestia! On mieltä kohottavaa tutustua työhön, mitä Spero ja esimerkiksi sellaiset ryhmät kuin Women Artists in Revolution ja myöhemmin Guerrilla Girls ovat tehneet. Tilanne on kieltämättä parantunut, mutta vieläkään ei voida puhua täydellisestä tasa-arvosta nais- ja miestaiteilijoiden välillä.  Siksi tämänkaltaiset näyttelyt herättävät hienosti vertailevaa pohdintaa ja kenties ajatuksia siitä, mikä tänä päivänä voisi olla tehokas keino vaikuttaa tasa-arvoa lisäävästi.

Feminismin lisäksi näyttelyn toinen kantava teema oli Vietnamin sota ja pasifismi. Speron piirroksissa ja maalauksissa toistuivat erilaiset pommit ja uhrit, ja niiden välinen vuorovaikutus (<- järkyttävän kliininen sana pommeista ja uhreista puhuttaessa. Mutta en nyt keksi parempaa). Näyttelyssä pyöri nonstoppina lisäksi Kubrikin Tohtori Outolempi.
 Kirjoitin muistikirjaan näyttelyssä: "Olen kauhuissani ja surullinen ja syvästi vaikuttunut Nancy Speron työstä. Feminismi ja pasifismi saavat puhua kuvien kautta, jotka vaikuttavat syvällä tasolla. Mieleen tulee boschmainen ihmiseläin, ihmispeto."



The Female Bomb, Nancy Spero 1966


Seruraavana päivänä menin Mnac:iin Montjüicin laelle. Siellä oli pysyvän kokoelman (olen suuri katalonialaisen modernin maalaustaiteen ihailija; varsinkin 1900-luvun alun maisemamaalaukset ja arkielämän kuvaukset kiehtovat minua sekä teknisesti että puhtaasti esteettisesti. Ramon Casas ja Santiago Rusiñol ovat neroja, vain pari mainitakseni. Myös rakastan goottilaisen kirkkotaiteen saleissa kuljeskelua, sillä ihmisten ja eläinten kasvot on maalattu niin ilmeikkäiksi. Maalauksissa on lukemattomia huvittavia yksityiskohtia ja taka-alan tapahtumia, joita voi unohtua tutkailemaan tuntikausiksi) lisäksi Tate Modernista tullut Duchamp Man Ray Picabia -näyttely. Taiteilijoiden teoksista ja kirjeistä yms. elämästä oli koottu näyttely, joka rakentui näiden kolmen ystävyyden ja yhteistyön ympärille.

Jälleen kerran oli ilo olla näyttelyssä, joka valotti aikakauttaan niin mainiolla tavalla. Teoksiin oli yhdistetty selostuksiksi anekdootteja taiteilijoiden elämästä, eikä niitä oltu kirjoitettu neromyytin valossa. Niissä otettiin myös huomioon taiteen teossa ominaisia ilmiöitä, kuten sattumat, vahingot ja epäonnistumiset. Taiteilijat tulivat näyttelyn kautta tutuiksi inhimillisellä tavalla, ja huomaan ajattelevani heitä nyt kuin joitain eksentrisiä perheystäviä tai setiä. Iloitsen tällaisesta taidemuseon tavasta tarjota oikeasti mielenkiintoista tietoa tavalla, jossa taiteilijan ihmisyyttä ei pihdata. Aina lisäksi oppii uutta: en esimerkiksi ollut tiennyt, että Duchamp pelasi ammattishakkia!

Viime viikonloppuna suunnitelmissamme oli Sitgesin lähellä Vilanovassa pidettävät reggaefestarit. M oli innoissaan, koska oli sen vapaa viikonloppu, joita ei ole kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Yleensä silloin sopii lähteä jonnekin pienelle matkalle tai tehdä jotain erikoista. Niinpä sitten lauantaina lounaan (M:n vanhemmilla: paellaa, jossa oli kaikenlaisia simpukoita ja mustekalaa ja isoja katkarapuja; M:n isä oli seissyt tulikuumassa keittiössä kaksi tuntia tekemässä paellan pohjaa, joka on kaiken avain. Sen nimi on sofregit, ja se tehdään hitaasti mm. sipuleita ja mustekalaa hauduttamalla laardissa. Oli cavaakin ja sitten M:n isä yllytti minut juomaan kahvin kanssa viskin) jälkeen lähdimme junalla Barcelonaan vaihtaaksemme siellä Vilanovan junaan.

Jo ensimmäisessä junassa panimme merkille pilvet, jotka kerääntyivät taivaalle synkkinä. Sitten, jäätyämme pois Vilanovassa, alkoi heti ukkostaa ja sataa kaatamalla. Kävelimme kaduilla ja löysimme internetkahvilan, jossa katsoimme festareiden puhelinnumeron. Siihen soittamalla selvisi, että yhdeksän maissa järjestäjät tietävät, pidetäänkö konsertteja vai ei, kun on niin vaihteleva sää. Kello oli silloin seitsemän, joten suuntasimme baariin suojaan sateelta miettimään, kannattaako meidän kirjautua sisään varaamaamme hotelliin vai lähteä takaisin Barcelonaan.

Baarissa oli oikeastaan tosi hauskaa, kun joimme Estrelloja ja pelasimme kirikiä nopilla. Voitin koko ajan, kun tajusin miten voin käyttää aloittelijan statustani hyväksi huijatessani. Sade ei ottanut lakatakseen, vaan päinvastoin yltyi. Emme kuitenkaan kumpikaan halunneet lähteä häntä koipien välissä takaisin kotiin.

Niin otimme sitten sen hotellihuoneen ja vietimme illan syömällä jättimäiset kanaleivät hotellin kahvilassa ja kävelemällä sateisessa Vilanovassa vähiten ankeaa baaria etsien. Meillä oli hauskaa, vaikkakin ihan eri tavalla kuin olimme suunnitelleet. Aamulla sentään paistoi aurinko.

Ajelimme ympäriinsä naurettavalla kolisevalla turistijunalla, joka oli täynnä lapsia ja joka aina tunnelissa ajoi kovempaa ja vihelsi, ja lapset hurrasivat. Jäimme pois rannalla, kun juna pysähtyi punaisiin valoihin, kun peppumme eivät enää kestäneet kovaa, pomppivaa kyytiä. Ranta oli jotenkin outo.




Edellispäiväisen sateen jäljiltä siellä oli lätäköitä ja hiekka oli kosteaa, ja tunnelma oli kuin Puuhamaassa polkuveneiden, lentopallo-otteluiden ja kaikenlaisten härveleiden sekä lapsilaumojen ansiosta. Olin helpottunut, kun lopulta aikamme lojuttuamme tuli kauhea tuuli ja hiekkamyrsky, joka pakotti meidät etsimään lounaspaikkaa.

Sunnuntai-iltana kotona olin iloinen, ettemme asu Vilanovassa. Meidän kylän ranta on paljon kivempi.